lauantai 27. elokuuta 2011

Lost Boys - yaoita ilman... yaoita.

Pikapäivitys mangasta:

Kaname Itsukin Lost Boys vaikutti kivalta kun nappasin sen käteeni animeconin mangakirppikseltä. Piirrustustyyli vaikutti mukavalta ja juoni kohtalaiselta. Olin kuitenkin pahasti väärässä. Tämä teos sopii korkeintaan kevyeksi iltalukemiseksi jos siksikään.
Teosta mainostetaan kannessa kovasti yaoi-mangaksi mutta teos ei ole yaoita nähnytkään. Kun haluan yaoita, haluan alastomia miehiä ja actionia mutta tästä sitä ei tasan löytynyt. Korkeintaan viimeiset kuusi sivua täyttää kyseisen kriteerin, nipin napin.
Tarina perustuu selkeästi Peter Paniin sillä tarinasta löytyy kadonneet lapset, merirosvot kuin myös intiaanit. Tarinan päähenkilönä toimii nuori mies Mizuki jonka Air, tarinan toinen päähenkilö, vie mikä-mikä-maahan tavoitteenaan saada Mizukista isä kadonneille lapsille. Mizuki ei vain ole kovin halukas ja yrittää keplotella itsensä kotiin, tässä huonosti onnistumatta. Helinä-keijun tilalla on ruotsalaisen hevarin näköinen mieskeiju joka holhoaa Airin perään kuin kotiäiti konsanaan. Airin ja Mizukin välejä selvitellään viiden chapterin verran, edistymättä yhtään minnekään. Lopuksi saadaan suudelma ja pari merirosvoa tositoimissa. Että kiitosta vaan. Kirjoittaja kyllä itsekin on kirjoittanut loppuun: "What's yaoi about this?! ... is the angry shout I can almost hear from you out there."
No aijaa! Juonesta ei ole mitään hyvää sanottavaa, samaa vanhaa: haluan lähteä pois - en halua lähteä pois koska rakastan sinua - minun pitää lähteä pois vaikka en halua - the end.

perjantai 12. elokuuta 2011

Keikkaraportti: Gackt

Raportti Gacktin keikasta, jota olimme katsomassa Tukholmassa 9.8.2011.

Saavuimme keikkapaikalle Fryshuset:lle noin 2 tuntia ennen ovien avaamista. Olisimme voineet olla paikalla aikaisemminkin mutta eksyimme matkalla pariin otteseen ennen kuin edes löysimme paikalle. On se kumma kun ei Tukholmasta löydy kunnollisia karttoja tai edes infosta henkilöä joka osaisi neuvoa kunnolla perille! No onneksi sitten tavalliset kansalaiset olivat avuliaampia ja opastivat meidät ystävällisesti paikalle, joka oli loppujen lopuksi niin helpossa paikassa että rupesi hieman jopa hävettämään. Jonoa oli jo kertynyt mukavasti. Olen huono arvioimaan matkoja mutta sanoisin että ainakin pari sataa metriä. Sinne sitten jonon jatkoksi mentiin ja tuli siihen sitten peräämme muitakin suomalaisia. Oli oikein kotoinen olo. Vettä satoi välillä vähän enemmänkin mutta olin jo aikaisemmin ostanut sateenvarjon jonka suojissa luin mangaa ja kuuntelin ystävieni keskustelua. Olo oli hieman väsynyt huonojen, tai oikeastaan olemattomien yöunien vuoksi mutta kummasti sitä sitten vain jaksoi odottaa. Noin puolta tuntia ennen ovien avaamista jono alkoi tiivistyä ja aloimme kuulla kiljumista nurkan takaa. Lopulta sinne päästyämme huomasimme pari japanilaista miestä kauempana kuvaavan jonoa videokameralla, saaden jotkut tyypit kiljumaan ja huutamaan kuin syötävät. Jätkät tulivat sitten lähemmin kuvaamaan joten pääsimme myös kuvaan hienojen Suomen lippujen kanssa jotka olimme ostaneet Helsinki-Vantaan lentokentältä. Oli pakko vielä huutaa: "Team Finland! We are here for YOU!"

Ovet aukesivat aikalailla siihen aikaan kuin pitikin eli 18.30 ja jono alkoi hitaasti lipua sisälle. Kaikki syötävä ja juotava oli kiellettyä, kuvaamisesta puhumattakaan. Sattui paikalla olemaan suomeakin puhuva vartija joka kertoi oikeasti pitävänsä suomalaisista, vaikka vittuilikin meille hienovaraisesti. Kun meitä kehotettiin laittamaan kaikki juomat roskikseen, kehotti yksi työntekijöistä tunkemaan myös Suomen lippumme sinne :D
Päästyämme sisälle suuntasimme ostoksille. Olin päättänyt ostavani edes jotain muistoksi ja matkaani päätyikin yksi toppi :) J osti topin lisäksi myös julisteen mutta M tyytyi Slipknotin paitaan jonka löysi aikaisemmin torilta...
Sitten suuntasimme saliin odottelemaan. Ja sitä jouduimmekin tekemään melkein kahden tunnin ajan!!!!

Se oli aivan käsittämätöntä. Jalkoihini alkoi sattua jo puolen tunnin seisoskelun jälkeen sillä olimme kuitenkin kävelleet Tukholmassa koko päivän. J luovutti jossain välissä ja meni istumaan lattialle. M haki kaljaa ja minä vain seisoin ja toivoin että keikka alkaisi, pian. Toiveet nousivat korkealle kun jonkinsortin intro alkoi pyöriä kajareista, jossa joku helvetin Oz kertasi keikan säännöt ja käski tupakoitsijoita lopettamaan tupakoinnin, kaikki tämä höystettynä jatkuavalla kiroamisella. Sekä yleisön huudattamisella. No, tässä vaiheessa fiilikset olivat vielä korkealla mutta kun jouduit odottamaan yli puoli tuntia että samainen Oz ilmoitaa keikan alkavan viidessä minuutissa, oli tunnelma jo aika latistunut. Jalat huusivat hoosiannaa ennen kuin keikka oli edes alkanut. Ainut kiva asia odottelussa oli että Suomen lippumme herättivät mukavasti huomiota, tuli siihen joku ruotsalainen tyttökin kyselemään että olemmeko tulleet Suomesta asti katsomaan keikkaa ja kertoi äitinsä olevan suomalainen. Ihan hyvin neiti veisti suomea vaikka ei muistanutkaan mikä lippu on suomeksi :)

Kun vihdoin ja viimein keikka alkoi ja lavalle alkoi ilmestyä porukkaa, huokaisin helpotuksesta. Vihdoinkin odotus palkittaisiin ja päästäisiin asiaan. Valot välähtävät lavalla ja siellä Gackt seisoi, ilmi elävänä, valkoinen kauluspaita päällä ja kravatti kaulassa. Ainoa kysymys kuului: Kuka helvetti oli tuo ei-japanilainen ruma mies joka seisoi Gacktin vieressä, mikki kädessä???
Musiikki pärähti soimaan ja olin kiitollinen korvatulpista jotka olin tajunnut ottaa mukaan. Gackt ja tämä toinen mies alkoivat sitten vetää showtaan enkä voinut olla kummastelemmat tyyppien ihmeellistä nykimistä joka oli jotain moshauksen ja kyykkäämisen välimuotoa. Eka biisi loppuu, tai ainakin niin kuvittelin. Musiikki jatkuu taustalla koko ajan, Gackt vain liikkui kuin hidastetusti lavalla ja alkoi puhumaan ärsyttävästi veljistä ja sisaruksista, yrittäen nostattaa ihmisiä ylikauan, ja tuloksetta. Olimme tulleet kuuntelemaan Gacktin musaa, emme tyhmiä välijuttuja jotka kestivät ihan mielettömän kauan. Ne olivat tyhmiä ja turhia, huonosti tehtyjä ja erittäin, erittäin ärsyttäviä. Kun sitten vihdoin päästiin taas biiseihin olin lähes sanaton kun Gackt vatkuttaa ruman jätkän kanssa kuin yaoissa konsanaan. Oli hinkkausta ja hytkytystä, paljasta ihoa ja silmäniskuja. Tulinko nyt varmasti Tukholmaan Gacktin keikalle vai jouduinko vahingossa Turun seksimessuille?

Odotetusti, Gacktin ja toisen hepun paidat lensivät yleisöön jossain välissä ja minulta pääsi melkein oksennus, tosin naurun säestyksellä. Älkää käsittäkö väärin. Gackt oli jumalaisen näköinen ellei hiuksia otettu lukuun. Ne olivat nimittäin leikattu siiliksi ja värjätty blondiksi. Kyse olikin tästä toisesta tyypitä joka näytti kuin kuolleista heränneeltä. Kalpea iho, rumasti treenattu vartalo yhdistettynä rumaan pärstään; mitä helvettiä sellainen tyyppi teki lavalla Gacktin kanssa? Ja tyyppi oli niin itserakkaan näköinen että ei rajaa. Tottakai lavalla kuuluukin olla mutta rajansa kaikella.
Eikä tässä vielä kaikki. Edessäni seissyt miespuolinen henkilö päätti heittää myös paitansa pois ja alkoi vetkuttaa kuin mikäkin edessäni. Ei muuten mutta hänen vartalonsa ei ollut verrattavissa lavalla olleisiin. Pisteitä itsetunnosta tälle tyypille.

Nostauksia tuli miltei joka biisin välissä eikä Gackt pitänyt ollenkaan kunnollisia välispiikkejä. Kun sitten oli Vanilla:n aika saimme nähdä erikoisen esityksen joka oli kuin suoraan jostain parapara- esityksestä, mutta loppujen lopuksi se oli ihan hauska ja huomattavasti parempi kuin aiemmat nytkytykset.
Kun puhutaan sitten musiikista niin vaikka se ei ollut minun tyylistä niin bändi soitti mielestäni hyvin ja Gacktin ääni oli hyvä lukuunottamatta niitä kohtia joissa hänen äänensä petti. Niitä oli useammassakin kohtaa. Tässä vaiheessa ei voinut olla miettimättä oliko toinen tyyppi esityksessä mukana juuri sitä varten. Lavaesiintyminen ei ollut Gacktin parhaimmasta päästä sillä netistä voi nähdä yberisti parempia suorituksia. Loppua kohden Gackt oli selkeästi uupunut ja encoren jälkeen pysyi miltein pystyssä.
Lavalta lensi kamaa yleisöön kohtuullisesti; paidat, plektroja, rumpukapuloita, pyyhe ja tietysti vesipulloja.

Gackt veti esityksen täysillä loppuun asti mutta se ei silti riittänyt. Monet ihmiset pyörittelivät päätään loppuvaiheessa ja puolet ihmisistä ei innostunut keikan aikana ollenkaan. Suurimmat huudot sai aikaan Gacktin kysymys: Do you really wanna fuck me?? Pakko myöntää huutaneeni myöntävästi.
Kaiken kaikkiaan Gacktin keikka oli jotain mitä en olisi ikinä osannut odottaa ja nyt harmittaa vietävästi. Olen iloinen että näin Gacktin mutta olisihan se ollut kivaa että keikasta olisi jäänyt hyvä maku suuhun, ei tälläinen katkeran karvas ja jopa huolestunut fiilis.
Jään mielenkiinnolla seuraamaan uutisia Gacktista ja toivon että minulle suotaisiin vielä joskus tilaisuus nähdä Gacktilta parempi show. Täytyy vain sanoa rehellisesti että tällä menolla pelottaa mahtaako sellaista tilaisuutta oikeasti enää tulla.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Näin minusta tuli "otaku"

Ajaessani eilen kotiin töistä tajusin kirjoittaneeni blogiini melko vähän itsestäni. Useimmat tekstini ovat olleet enemmänkin asiapainotteisia kuin tunnepitoisia joten päätin että on aika kertoa kuinka minusta tuli "otaku".

Kauan kauan sitten (n. 11 vuotta sitten), olin vielä pikkutyttö. Pidin kovasti uudesta lastenohjelmasta Pokemon, tietämättä kuitenkaan että kyseessä oli japanilainen piirrossarja, anime. Joitakin vuosia myöhemmin löysin netistä söpöjä kuvia tytöstä (joka oli muuten Card Captor Sakura) ja halusin kopioida niitä paperille. Vuosia tämän jälkeen oli paljon juttua Henkien kätkemä-leffasta josta en saanut silmiäni irti vaikka paras ystäväni kuinka yritti parhaansa (hän ei pitänyt kyseisestä leffasta).

Sitten tuli aika jolloin lähdin maailmalle (Vammalaan) ja kohtasin uusia tuttavuuksia sekä... sarjakuvia. Nimittäin kämppäkaverilla oli hyllyt täynnä sarjakuvaa nimeltä Inuyasha. Tartuin yhteen näistä pokkareista ja luin ja luin... ja luin. Olin hyvin kiinnostunut Inuyashasta sillä tapahtumat sijoittuivat historialliseen Japaniin. Kulttuuri vaikutti hyvin erilaiselta ja muutenkin vain niin kiinnostavalta. Kuitenkaan en ollut vielä ymmärtänyt täysin minkä kanssa olin tekemisissä.

Kunnes saapui päivä jolloin astuin hyvän ystäväni J:n huoneeseen ja istuin kuuntelemaan hänen intoutunutta puhettaan jostain sarjasta joka oli kuulemma animea. Puoliksi kuuntelematta (anteeksi)  katseeni harhaili pitkin huonetta ja kohdistui DVD-boxiin johon oli kirjoitettu "Inuyasha". Keskeyttäen ystäväni puheen, kysyin mahtoiko kyseessä olla sama Inuyasha kuin lukemani pokkarit, ja pyysin lupaa katsoa yhden jakson. Nähdessäni tämän jakson, kuullessani tämän jakson, sisäistäessäni tämän jakson, se vain iski minuun. Paluuta ei enää ollut. Seuraavina päivinä ja viikkoina imin itseeni tietoa Japanista, animesta, mangasta, peleistä... ihan kaikesta. Se oli käsittämätöntä aikaa kun tuntui että koko elämä mullistui kerta heitolla. :)

Ikää minulla oli tuolloin 16 vuotta enkä edes muista enää millaista on elää ilman mangaa, animea jne.
Aluksi katsoin kasoittain animea ja totesin kuinka japanin kieli oli todella lumoavaa. Halusin oppia sitä myös itse ja opiskelinkin melko ahkerasti mutta raja oppimiselle tuli valitettavan äkkiä. Oli hauska huomata kuinka animesta oppi yksittäisiä sanoja tai lausahduksia, melko nopeastikin. Jossain vaiheessa siirryin lukemaan mangaa enemmän ja luen sitä nykyäänkin paljon. Katson edelleen animea mutta en samalla mittapuulla kuin aikaisemmin.

Päälle vuosi sitten olin leikkaamassa työkaverini hiuksia ja keskustelimme paljon harrastuksestani ja japaninkielestä ylipäätänsä. Työkaverini oli sitä mieltä että minun pitäisi ehdottomasti alkaa opiskella tosissani japanin kieltä, mutta kuten kaikki tietävät, Helsingin yliopistoon ei ole helppo päästä. Olen käynyt vain ammattikoulun joten este tuntui ylitsepääsemättömältä. Kaikki tuo jäi kuitenkin hautumaan päähäni ja eräänä päivänä sitten päätin näpytellä googleen hakusanaksi "japanology". Selailin hakutuloksia ja päädyin pariin blogiin joissa mainittiin, että Vaasassa voi opiskella japanologiaa. Riemuni oli suuri ja hankin tietoa mahdollisimman paljon; vanhoilta opiskelijoilta ja koulun opettajalta. Ennen kuin huomasinkaan olin lähettänyt hakemuksen kouluun ja pitkän odotuksen jälkeen saapui kirje joka toivotti minut tervetulleeksi opiskelemaan. Vuosi koulussa on vierähtänyt ja tässä sitä ollaan.

Anime ja manga ovat toimineet ja kenties toimivat vieläkin jonkinlaisena pakotienä ympäröivästä maailmasta jonnekin missä maalliset murheet eivät paina. Elämässäni on sattunut ja tapahtunut mutta olen selvinnyt niistä ja ehkä osittain saan kiittää siitä rakasta harrastustani joka todellisuudessa ei ole enää vain harrastus. Pikemminkin se on jo elämäntapa, osa minua jota ei voi poistaa ikinä täysin.

Matkan varrella olen saanut myös kritiikkiä. Minua on pidetty outona tai muuten vaan "nörttinä". Olen jopa jossain määrin menettänyt muutaman ystävän parin viime vuoden aikana, mutta olen myös saanut ystäviä joilla on sama harrastus, ja mikä parasta, olen myös tutustuttanut muutaman ihmisen animen ja mangan ihmeelliseen maailmaan. Eikä sovi unohtaa että, ilman tätä kaikkea minulla ei olisi edes nykyistä poikaystävääni!

Tulevaisuudelta toivon työtä jossa voisin hyödyntää japaninkielen taitojani, tai ainakin tulevia taitoja :) Silloin voin sanoa asioiden olevan juuri niin kuin halusinkin!